Kohti elämää ilman syömishäiriötä

Mua on viime aikoina ahdistanut jotenkin tosi paljon. Ajatukset on koko ajan muualla kuin käsillä olevassa tehtävässä, enkä jaksa innostua oikein mistään. Jotenkin masentaa tää sama vanha, joka ei millään ota loppuakseen. Mä haluaisin kai taistella, mutten jaksa tehdä mitään sen eteen. Oon vihainen kaikille muille paitsi sille, jolle mun oikeasti pitäisi olla raivoissaan - eli itselleni. Onko tää sitä elämää, jota haluan? Miksi mä en motivoidu myös käytännön toiminnan kautta, pelkät ajatukset kun ei ihan oikeasti nyt riitä. Etsin motivaatiota ulkopuolelta, mutta sitä ei löydy ja sekin, mitä oikeasti etsin, on kipinää aloittaa samanlainen laihduttaminen kuin kaksi vuotta sitten.

Pari viikkoa sitten aloitin arviointikäynnit psykologilla, jonka arvioiden pohjalta lääkäri tekee suunnitelmia hoidon jatkosta. On helpottavaa, kun vihdoin - kolmen vuoden jälkeen - pääsen hetkeksi keskittymään asioihin, joita oon halunnut käydä läpi jo varhaisesta vaiheesta asti. Arviointijakso on kuitenkin vain arviointijakso, sen jälkeen alkaa taistelu Kelan ja muiden tahojen kanssa. Luulen, että arviointikäynneillä esiin nousseet asiat ovat vaikuttaneet mun viimeaikaiseen mietteliääseen ja alakuloiseen mielialaan. Voi kuitenkin olla hyvä, että joitain prosesseja on taas käynnistynyt ja vie ehkä ajatuksia ja oloa uudella tavalla eteenpäin. On vaan niin kovin raskasta, kun samanaikaisesti pitäisi jaksaa käydä harjoittelussa ja töissä. Kun muutenkin on pimeää ja kylmää, en jaksa innostua nauttimaan elämästä, vaan päivät menee lähinnä selviytymistaistelussa itsensä kanssa. En tiedä oonko iloinen vai surullinen siitä, että osaan edelleen syrjäyttää pahan olon jonnekin alle ja näyttäytyä ulospäin energisenä ja taitavana nuorena naisena, joka onnistuneesti hallitsee täyteen ahdetun kalenterinsa. Mä tiedän, että selviän tästä puristuksesta kyllä läpi. Sitä en tiedä, millaisessa voinnissa olen loppukeväästä, kun tää kiire on lopulta ohi. Mä toivon, että olen oppinut läksyni, mutta pelkään, että niin ei ole ja että en myöskään haluaisi olevan niin.

Olen onnellinen.

Mä oon viimein ymmärtänyt, miksi mun on niin vaikea päästä irti syömiseen liittyvästä oireilusta. Mä oon aina luullut, ettei mulla lopulta oo niin paljon ongelmia syömiseen liittyvissä asioissa vaan et ne ongelmat on ennemminkin tunnepuolella. Nyt oon huomannut, et mun on mahdotonta lopettaa jatkuva laihduttaminen. Vaikka nyt loppukevään aikana on tullut sellaisiakin hetkiä, jolloin oon ollut jopa suht tyytyväinen ulkonäkööni tai pystynyt ainakin jotenkin hyväksymään sen, mä elän jatkuvasti niin että yritän laihtua edes jonkin verran. On tosi surullista, että muutamia harvoja hetkiä lukuunottamatta kaikki liikkuminen on mulle vain mahdollisuus kuluttaa kaloreita ja laihtua. En saa itseäni noudattamaan mitään ruokasuunnitelmaa, vaan syön aina järjestelmällisesti vähemmän kuin mun oikeasti pitäisi. Vaa’an lukemat vaikuttaa paljon siihen, kuinka suhtaudun itseeni. Kun paino nousee edes vähän, mä masennun ja suutun itselleni.

Siitä oon kyllä ilonen, et mun lihakset näkyy nykyään pikkasen paremmin kuin aikaisemmin. Oon treenannut pari viimeistä viikkoa tosi paljon. Vaikka mun keho tuntuu välillä tosi väsyneeltä, oon jaksanut liikkua monta tuntia peräkkäin ja vieläpä ihan täysillä. Mua hymyilyttää ajatus siitä, että mulla on tosi voimakas keho vaikka mä oon edelleen sairas. Mä tiedän, että jos tää mun arki jatkuu tällaisena, niin noin ei tuu välttämättä aina olemaan. Tällä hetkellä ihanin tunne kuitenkin on, kun jaksaa tehdä täysillä ja nauttia siitä hyvästä olosta, minkä liikkuminen antaa.

Toinen asia, josta oon tosi ilonen, on se, että mun venyvyys ja kehontuntemus sekä liikunnallinen itseluottamus on kasvanut kevään aikana todella paljon. Mä niin nautin siitä, että uskallan tehdä täysillä ja kokeilla liikkeitä, joita en oo aiemmin tehnyt. Ennen mua hävetti kun mä en osannut jotain, nyt mä jaksan harjoitella ja vaan nauran, jos teen jotain väärin. On ihana tunne kun kaikkea ei tarvitse ottaa aina niin vakavasti, vaan saan rauhassa myös kokeilla ja epäonnistuakin. Oon oppinut sen, ettei kaikkea tarvitse osata heti. Kun huomaa oppineensa jotain, se antaa itselle todella hyvän olon.

Kevään aikana oon oppinut todella paljon mun yhdeltä ystävältä, joka on seurannut mun taistelua koko ajan hyvin läheltä. Ulkopuolelta voi olla tosi vaikea nähdä kaikkea sitä edistystä, minkä mä tunnen kaikesta huolimatta saavuttaneeni. Vaikka mä oireilen edelleen syömisellä, mun tapa ajatella on muuttunut todella paljon. Suhtautuminen liikuntaan ja syömiseen ei muutu hetkessä, ja siksi on ollut ihana huomata niitä monia oivalluksia, joita oon saanut mun ystävän kanssa käydyistä keskusteluista. Mua ahdistaa nykyään paljon vähemmän ja mulla on jotenkin paljon rauhallisempi olo. Musta tuntuu, että irtiotto oireilusta on todella lähellä. Mä en tietenkään parane hetkessä, mutta uskon, että suht pian tulee se päivä, jolloin mä osaan irrottautua oksentamisesta. Nyt mun täytyis löytää itsestäni se ihan viimeinen kipinä, jonka avulla jaksan taistella itseni siitä kuiville. Mä niin ootan sitä päivää, jolloin voin kertoa mun parhaimmille ystäville, että oon ollut oksentamatta jo jonkin aikaa. Vaikka mä tietenkin teen sen ensisijaisesti mua itseäni varten, niin mulle tulee tosi hyvä mieli siitä, että voin samalla ilostuttaa myös ystäviäni.

Mä en oikein tiedä mikä mulla on.. Kaikki tuntuu niin sekavalta, ajatukset paranemisesta ja laihduttamisesta pyörii sekaisin mielessä ja mun on hankala saada mistään kunnolla kiinni. Olo on koko ajan levoton ja rauhaton, mulla on paha olla olin mä sitten liikkeessä tai paikallani - en vain yksinkertaisesti osaa olla omassa kehossani. Luulen, että tulevan viikon koitokset painaa mun mieltä enkä siksi koe saavani tilannetta haltuuni. Tuntuu paskalta, että se aiempi itseluottamus ja -varmuus joihin joskus kykenin, on kadonnut jonnekin tavoittamattomiin. Mä pelkään epäonnistumista niin paljon, etten uskalla edes yrittää.

Olin perjantaina katsomassa Teatteri Avointen Ovien näytelmää Irti minusta. Mua oli jännittänyt ja pelottanut siitä hetkestä lähtien kun kävin ostamassa liput esitykseen. Onneksi mulla oli ystävä mukana, se toisaalta rauhoitti oloa, mutta samalla hermostutti entisestään - miten mä reagoin esitykseen, mitä jos en pystykään katsomaan sitä ja käymään sitä kaikkea läpi, jos yksinkertaisesti vaan romahdan? Näytelmä oli tunnelmaltaan todella koskettava ja pääsi aidosti kiinni siihen ajatusmylläkkään, jossa syömishäiriön kanssa joutuu elämään. Musta oli ihan uskomatonta, kuinka päähenkilö pääsi tarttumaan niin syvälle siihen ajatus- ja kokemusmaailmaan, joka sairaassa mielessä pyörii. Näytelmässä oli paljon sellaista tuttua, jota oon lukenut syömishäiriöitä käsittelevästä kirjallisuudesta. Läheisen näkökulmasta kirjoitettu näytelmä avasi kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita itse sairastaessa on hankala tiedostaa. Pelästyin sitä, kuinka voimakkaasti sairastavan sisko koki jääneensä hylätyksi äidin silmissä. Tuli todella paha olla omien siskojeni puolesta. Tuntuu, että mun pitäisi olla näkymätön näiden ongelmien suhteen, en halua nimittäin sitä, että siskoni kokevat elävänsä mun varjossa. Koska sairaus on väärin, se pitää pitää näkymättömissä. Oli raskasta herätä ajattelemaan sitä taakkaa, jonka omille läheisille on väistämättä aiheuttanut. Haluan pystyä vakuuttamaan mun ystävät siitä, että mulla on asiat hyvin vaikkei niin todellisuudessa aina olisikaan. En halua, että kukaan kokee syyllisyyttä siitä, ettei ehdi tai pysty helpottamaan mun pahaa oloa. Kun tää kaikki on lopulta musta lähtöisin, on vaan oikein, että mä itse kannan tän sisälläni ja jos haluan apua, etsin sen itse ja sellaisista henkilöistä, joita mulla on lupa kuormittaa.

Näytelmän toinen puolisko osui muhun todella syvälle. Siinä päähenkilö pohti, mitä lopulta on ilman sairauttaan. Mä itkin niin paljon kun pääsin sivusta seuraamaan sitä samaa epätoivoista pohdintaa, jota mä päivittäin pyöritän päässäni. Uskallanko irrottaa sairaudesta? Millainen mä olen ihan itsenäni, ilman sairauden rakentamaa identiteettiä? Ne tunteet ja ahdistus olivat niin aitoja ja repiviä ja sekoittuivat siinä hetkessä omiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Musta muutenkin tuntui, että koko näytelmän ajan elin samalla läpi omia muistojani ja kokemuksiani. Koko ajan ahdisti ihan kauheasti, ja taas kerran tuntui siltä, että läsnä oli vain minä ja sairaus vaikka katsomossa oli paljon muitakin ihmisiä ja mun ystävä istui ihan mun vieressä. Mä tiedän, että joitakin ärsyttää se, kun välillä kokee olevansa yksin sairauden kanssa ja ajattelee, että muut eivät ymmärrä. Kyllä mä ymmärrän, että jokaineen voi kuvitella ja ymmärtää, miltä syömishäiriöön liittyvät ajatukset ja kokemukset tuntuu. Yksin olemisella tarkoitan vain sitä, että se oma sairaus on kuitenkin täyysin henkilökohtainen ja yksityinen kokemus. Vaikka siitä osaa puhua ja ne ajatukset on muiden sairastavien kanssa pelottavan samanlaisia, se itse kokemus on kuitenkin jotain sellaista, jonka kanssa on yksin. Mä en tiedä osaanko selittää tätä ajatusta niin että siitä voi saada kiinni. Mutta samalla se kokemus on yhtä lailla yksityinen ihan jokaiselle, joka jollain tavalla on yhteydessä sairauteen, ei siis vain sairastuneelle itselleen.

Näytelmän jälkeen mun ystävä kysyi, koinko mä näytelmän paranemista tukevana vai sairauteen motivoivana. Oon puhunut viime aikoina siitä, kuinka haluaisin takaisin siihen anoreksiasumuun, jossa kaikki paska ei tunnu enää miltään ja tuntuu että jaksaa mitä vaan. Vastasin että varmaan sekä että, mutta en mä tiedä tiedänkö mä mitään vastausta tohon. Toisaalta mä en halua mitään muuta kuin elää ja oikeasti myös kokea eläväni, toisaalta mä en uskaltaisi nimenomaan juuri elää. Tätäkin on niin hankala selittää, varsinkin kun ei aina itsekään tiedä mitä haluaa.

Musta tuntuu, että mä odotan vain sitä, että kesä tulisi. Mulla on silloin yleensä helpompi olla ja haluan uskoa, että saan kerättyä ajatuksia sitten kun ei ole niin paljon muuta stressattavaa. On vain niin petollista elää tulevassa, jättää tietoisesti keskittymättä nykyhetkeen. Sitähän tää sairastaminenkin lopulta on. Mua pelottaa ihan kauheasti.

Palasin tänään pitkästä aikaa aiempien kirjoitusten tunnelmiin.. Niistä välittyvä ahdistus on vielä hyvin muistissa, mutta samalla tunnen pitkästä aikaa ihan uudenlaista iloa ja helpotusta. Olin eilen jotenkin tosi onnellinen - kävely keväisellä töölönlahdella ja illan treenit saivat mut hymyilemään ja tuntemaan sellaista iloa, joka on ollut hyvin kauan poissa. Eilinen hyvä fiilis on kantanut myös tähän aamuun, aamupalanjälkeinen olo tuntui aluksi ihan mahdottomalta kestää, mutta selvitin tieni sen läpi. Vaikka se on vain pieni asia, sekin on yksi onnistuminen, josta voi olla ehkä jopa vähän ylpeä :) Loppupäivänä tulee varmasti vielä taistelua ja nyt jo tiedän, että eilen ravitsemusterapeutin kanssa sovitut ruokamäärät jäävät vielä kauniiksi tavoitteiksi, mutta tämä on siltikin jo askel eteenpäin.

On ihana tuntea onnellisuutta pitkästä aikaa ja sitä huomaa löytävänsa ihan pienistäkin arkisista asioista. Kun tulin eilen illalla kotiin, joku (naapuri varmaankin) oli pudottanut mun postiluukusta naistenlehden, jota selailin treenirahkaa syödessäni. Mulla on myös ihania ystäviä, joiden tuesta ja kannustuksesta jaksan aina yllättyä iloisesti - vaikka en aina osaa sanoa sitä, sillä on mulle ja mun voinnille todella iso merkitys. Juttelin jälleen eilen yhden läheisen ystävän kanssa syömishäiriön aiheuttamista fyysisistä kivuista ja keskustelu johti mun suuttumiseen kun ystävä sanoi, ettei mulla ole voimaa mun lihaksissa. Lähdin kiukustuneena paikalta, mutta jo pois kävellessäni tiesin, että ystävän tarkoituksena ei ollut loukata mua. Tuli niin hyvä mieli, kun ystävä tuli myöhemmin illalla pahoittelemaan sitä että oli satuttanut mua, vaikka syy oli kyllä mussa itsessäni.. Tuntui kuitenkin hyvältä saada varmistus siitä, että mun kiukustumisista huolimatta musta välitetään, ja että noi purkaukset ymmärretään mun sairaudeksi.. Mussa on edelleen sisällä sitä vihaa, jota koin osastolla ollessani ja on niin lohdullista, että vaikka en välillä hallitse sitä ja se purkautuu mun läheisiin, mua ei silti hylätä. Vaikka joitain asioita on välillä vaikea ottaa vastaan, on myös tavallaan turvallista ja helpottavaa, että mun sairaille ajatuksille laitetaan rajoja. Kun pystyn itse hallitsemaan ajatteluani tiedän, että mun ystävät ovat oikeassa ja haluavat vain auttaa.

Meen ensi viikolla katsomaan Teatteri Avoimien Ovien näytelmää “Irti minusta”. Se on kuulemma hyvä, mutta omat reaktiot hieman jännittää.. Odotan sitä silti innolla - vaikka läheisen näkökulmasta kerrottua syömishäiriökuvausta on toisaalta hyvin raskasta käsitellä, sellaisen näkeminen herättää samalla aina paljon ajatuksia. Siitä kokemuksesta varmaan lisää vielä myöhemmin, nyt kohti tän päivän eteen tuomaa ohjelmaa :)

Blogikirjoittamisesta puhuminen antoi taas kipinän kirjoittaa tänne.. Tuntuu pahalta sanoa, että viime päivät ovat olleet todella raskaita. Välillä huomaan ihmetteleväni, miksi uskottelen itselleni olevani sairas. Mutta sitten kun ahdistus ja oireet palaavat, huoli omasta jaksamisesta kasvaa taas todella suureksi. En haluaisi uskoa sitä, mutta jos jatkan tällä tavalla, mun keho ei tule kestämään enää kovin kauaa. 

Mua ihmetyttää, että oon viime aikoina uskaltanut puhua tilanteestani avoimesti monen eri ihmisen kanssa. Kai se on sitä, että vaikka sinänsä tietää olevansa sairas, sitä on kuitenkin toisaalta mahdotonta hyväksyä tai ymmärtää. En enää edes tiedä, mitä tarvittaisiin siihen että heräisin näkemään, että mun on oikeasti tehtävä jotain ja pian. Ystävien huoli ja lohduttaminenkaan ei tunnu aina oikein auttavan.. Kun ahdistaa ja on vaikea olla, on mahdotonta uskoa siihen että joku voisi oikeasti välittää musta. Mä niin toivon, että ihmiset ymmärtäisivät, kuinka raskas ja vaikea asia syömishäiriö on. Ehkä mä siksi haluan antaa kasvot sille; näyttää, ettei siitä selviäminen ole mitenkään yksinkertaista tai edes varmaa. Välillä mua inhottaa lukea lehdissä olevia selviytymistarinoita. Toisaalta ne voivat antaa voimaa uskoa paranemisen mahdollisuuteen, mutta samalla ne luovat kuvaa siitä, että syömishäiriöstä selviää. Oli ihan kauheaa, kun ystävä päiväosastolla kertoi kuulleensa kahden ala-asteikäisen tytön keskustelevan siitä, että “musta tulee isona syömishäiriöinen..” Haluaisin, että median luoma kuva syömishäiriöistä muuttuisi niin että ihmiset ymmärtäisivät, kuinka raskasta on päivittäin taistella syömishäiriötä vastaan ja kuinka paljon voimaa ja aikaa siitä paraneminen vaatii. Ja että se taistelu ei välttämättä lopu koskaan.

Musta on ollut ihana kuulla, kun muutama mun lähellä oleva ihminen on kertonut omasta syömishäiriöstään ja siitä selviämisestä. Oon ollut aina todella yllättynyt kuullessani toisen sairaudesta ja tosi otettu siitä, että he ovat halunneet kertoa siitä mulle. Vaikka tiedän, että heilläkin on varmasti edelleen niitä vaikeita hetkiä, on niin ihanaa nähdä, että he ovat pystyneet jatkamaan eteenpäin ja päässeet taistelussa voitolle. Mun yksi hartaimmista toiveista on, että sitten kun mä voin sanoa itselleni olevani parantunut, mäkin voisin työskennellä sairastuneiden kanssa ja auttaa heitä paranemaan.

Mulla on usein tosi kova ikävä siihen elämään, jota elin 2,5 vuotta sitten. Vaikka monet ystävät ovat sairastaneet mua paljon pidempään, mäkin alan jo pelätä, etten kohta osaa enää olla se iloinen ja elämänmyönteinen tyttö, joka silloin olin. Mä muistan aina välillä sen huolettomuuden tunteen, joka silloin liittyi mun elämään. Musta tuntuu, että mä tunsin sitä viimeksi silloin kun olin syksyllä osastolla. Elämässä on toki aina vaikeita juttuja, mutta silloin kaikki ei tuntunut koko ajan näin raskaalta. Mä oon kuitenkin iloinen siitä, että koko ajan on valoisampaa ja että kesä on pian täällä. Koitan uskoa, että sen myötä mulle tulee kans parempi olo.

Mä huomaan, että mussa on taas paljon sitä vihaa, jota sain käsiteltyä osastolla ollessani. Kaikista eniten mua suututtaa ja surettaa se, ettei se henkilö, jolle se oikeastaan kuuluisi, tuu koskaan kohtaamaan sitä. Se kohdistuu muhun itseeni ja välillä mun ihaniin ystäviin, jotka eivät todellakaan ansaitsisi sitä, mutta joiden tuki on mulle tällä hetkellä ihan äärettömän tärkeää. Mä oon kans vihainen siitä, että joudun koko ajan kantamaan niin suuren vastuun omasta hoidostani. Ne henkilöt, joiden se pitäisi tehdä, sysäävät sen jatkuvasti mulle eivätkä näe, kuinka lopussa mun voimat välillä ovat. Oon kuitenkin iloinen siitä et oon jaksanut vielä taistella. Välillä on vaan raskasta, että ovi, jota on yrittänyt avata, lyödäänkin päin kasvoja. On niin väärin, ettei voi saada sellaista hoitoa, mitä tarvitsisi. Mä tiedän, että oma motivaatio on oikeasti se mikä lopulta auttaa paranemaan. Mä kuitenkin koen, että tarvitsisin tällä hetkellä apua sen herättämiseen. Vaikka mä tiedän näyttäväni siltä että pärjään ihan hyvin, on välillä tosi rankkaa kuulla, että “oon tosi toimintakykyinen ja että selviän hyvin itsekin.” Mutta vaikka musta ei aina tunnukaan ihan siltä, niin mä aion yrittää vielä huolehtia itsestäni. En mä pystyisi olemaan osastollakaan kun elämä siellä on niin kapeaa ja rajattua.

Hupsista, tästä kirjoituksesta tuli taas tällainen pieni avautuminen.. Pitää vaan jaksaa ja muistaa mennä päivä kerrallaan eteenpäin ja olla iloinen, kun saavuttaa edes jotain pientä. Mutta kyllä tuntui hyvältä käydä nää ajatukset läpi täällä - tuntuu siltä, että jaksaa taas hymyillä :)

Musta jotenkin tuntuu, että oon viime aikoina takertunut taas entistä enemmän kiinni sairauteen. Siihen on niin helppo jäädä kiinni, antaa ajatusten viedä. Olin kaksi viikkoa poissa Suomesta, mikä onneksi toi pientä breikkiä arkeen ja siihen muodostuneisiin rutiineihin. Reissu oli monessa suhteessa tosi ihana, mutta siihen liittyi myös paljon vaikeita asioita. Sen aikana huomasin, että vaikka irtautuukin omasta arjesta, sen ongelmia ei voi täysin unohtaa. Koska perheenjäseniä oli mukana, siihenkin liittyi omat jännitteensä. Nyt kun mun sairastuminen on sanottu ääneen, se värittää meidän yhdessäoloa pinnan alla. Meidän kaikkien on vaikea puhua asiasta, siihen liittyy vielä niin paljon kipeyttä, jota me ei olla yhdessä valmiita kohtaamaan. Mä en tiedä, ollaanko me ikinä siinä pisteessä, että voitaisiin puhua mun syömishäiriöstä täysin avoimesti. Tässä vaiheessa mua ahdistaa ajatuskin avoimesta keskustelusta sillä pelkään, että tulen loukanneeksi muita. Tavallaan mä haluan myös suojella itseäni siltä osin, pitää sairauden mun omana asiana. Ja sattuu jo niin paljon edes ajatella sitä, kuinka paljon näin kipeästä asiasta keskusteleminen tulee siinä hetkessä sattumaan. Taas kerran mä huomaan, että käännän asiat kielteisiksi jo heti alusta alkaen. Mun pitäisi antaa puhumiselle mahdollisuus, sillä vaikka se sattuukin, siitä voi seurata paljon hyvää ja me voidaan perheen kanssa lähentyä. Musta kuitenkin tuntuu, etten mä ole vielä valmis kantamaan keskustelun aiheuttamaa taakkaa. On niin paljon asioita, joista mun pitää ensin itse selvitä että mun elämä helpottuisi, sitten vasta voin alkaa käsitellä näitä asioita mun perheen kanssa.

Tänään mulla on pitkästä aikaa ollut ihan uudenlainen kipinä päästä irti bulimisesta oireilusta. Mielessä pyörii paljon ahdistavia asioita, mutta pystyn jotenkuten selviämään niistä huolimatta. Oon jopa saanut vähän opiskeltua ja vaikka edistymistä ei ole tapahtunut paljon, tunnen silti vähän ylpeyttä siitä että oon ylipäänsä jaksanut keskittyä hetkeksi opintoihin. Koitan pitää mielessä, että pienikin edistys on askel parempaan ja että mun ei pidä asettaa heti liian suuria tavoitteita itselleni. Mielessä varjostaa kuitenkin pieni pelko siitä, että haluan vain päästää itseni helpolla enkä siksi aseta itselleni tarpeeksi isoja tavoitteita.

Kipinän löytyminen tuntuu hyvältä, varsinkin kun hoidossa on tällä hetkellä niin paljon kaikenlaisia ristiriitoja. Oon monen hoitavan ihmisen kanssa tullut tilanteeseen, etten osaa enää oikein puhua heille. Kun kokee ettei hoitajan kanssa ole yhteyttä, on puhuminen todella vaikeaa. Välien rikkoontuminen johtuu varmasti paljonkin musta itsestäni, mä en vaan pysty luottamaan ihmisiin tarpeeksi. Mä tiedän että mun on pidettävä tosta kipinästä nyt mahdollisimman tiukasti kiinni, sillä tällä hetkellä juuri kukaan ei tiedä, miltä musta todella tuntuu ja miten mä koen paranemiseni etenevän. Onneksi mulla on ympärillä ystäviä, jotka jaksaa uudestaan ja uudestaan kertoa kuinka paljon ne välittää musta, vaikka mä en aina jaksaisi edes kiittää ja hymyillä. Sen kuuleminen auttaa niin paljon siinä, kun etsin itse taitoa välittää ja arvostaa itseäni. Monet syömishäiriöstä kärsivät, joihin oon tutustunut, ovat aivan ihania tyttöjä, joissa on paljon herkkyyttä, ymmärrystä ja empatiaa. Siksi onkin surullista nähdä, ettei sitä kykene kohdistamaan itseensä. Kun ajattelee itseään, eteen tulee joku este joka hajottaa kaikki hyvät ajatukset. Omat rajat ja tietoisuus ikään kuin katoavat ja kehosta tulee väline ahdistuksen käsittelylle. Ahdistus ei kuitenkaan hellitä vaan syvenee sitä mukaa kun sitä yrittää hallita. Vaatii niin suuria ponnistuksia tarkkailla jatkuvasti sitä, mitä ajattelee itsestään. Vähitellen kaikkia hyviä asioita ja ajatuksia alkaa kuitenkin vain epäilemään, ja lopulta ei enää edes näe, mikä on totta ja mikä sairautta. Raja sairauden ja terveyden välillä katoaa pelottavan nopeasti ja sen uudelleen löytäminen on pitkän ja raskaan prosessin takana.

“Tän kaiken sanominen ei todellakaan ole helppoa, mutta se on pakko tehdä siitäkin huolimatta. Musta on niin surullista katsoa, kuinka sä olet hiljalleen alkanut luovuttaa taistelussa, et jaksa enää yrittää pyristellä vastaan. Muistatko, kuinka sä hoitojakson jälkeen olit paljon onnellisempi ja halusit jatkaa elämää eteenpäin. Kun joulun jälkeen alkoi mennä taas huonommin, sä hiljalleen lopetit uskomasta siihen, että pystyt jatkamaan eteenpäin. Tiedän, että tunnet suurta surua ja olet kovin voimaton. Samalla sairaus valtaa koko ajan vaan enemmän sun ajattelua niin ettet enää tiedä, mikä on totta ja mikä ei.

Vaikka sä puhutkin välillä kuolemasta niin kuin se olisi helpotus mä nään, kuinka sua kaiken sen uhman alla pelottaa. Kun sun ystävä sanoi sulle, että siitä ei tähän suuntaan menemällä olla välttämättä edes niin kaukana, niin eikö sua sattunutkin kipeästi? Mä tiedän, kuinka raskasta on kun kaikki itseen liittyvät ajatukset ovat kielteisiä ja painavat sua vaan alaspäin, mutta sun täytyy haluta nähdä niiden taakse ja uskoa toisin. Kun sä eilen pitkästä aikaa juttelit yhden hyvän kaverin kanssa, niin muistatko kuinka hämmästyit sitä, että oot ihan unohtanut nähdä sen, että asioilla voi olla toinenkin puoli. Sairaudesta luopuminen pelottaa ja ahdistaa etenkin kun ei tiedä, mitä olisi ilman sitä. Elämästä ei tule silloin kuitenkaan tyhjää, vaan se on mahdollisuus antaa tilaa uudenlaisille asioille.

Sä koet olevasi niin yksin, vaikka sulla oikeasti on paljon välittäviä ja rakastavia ihmisiä ympärilläsi. Nyt kun sun omat voimat alkaa taas hiipua, sun pitää uskaltaa pyytää apua ja luottaa siihen, että sua halutaan auttaa ja tukea. Ja sun pitää uskaltaa ottaa apua vastaan sillä se, että kieltää kaiken ja hymyilee johtaa lopulta vaan siihen, että se iso romahdus tulee sitten myöhemmin. Muiden on niin mahdotonta ymmärtää kuinka monta kertaa pitää kuulla ääneen se, että on oikeasti välitetty ennen kuin siihen alkaa itsekin uskoa. Ja siltikin se saattaa unohtua, mutta juuri siksi ei saa vetäytyä ja jäädä yksinäisyyteen. Sun ympärillä on paljon upeita esimerkkejä siitä, että syömishäiriö on mahdollista voittaa ja kääntää vielä voimavaraksi muiden auttamiseksi. Eikö se ole sunkin toiveesi, että sä voisit joskus tehdä niin? Ja vaikka sä haluaisit tehdä sitä oman vointisi kustannuksella, sä oikeasti tiedät, ettei se olisi oikein. Siksi sun on uskallettava päästää irti ja antaa paranemiselle uusi mahdollisuus. Sun ei tarvitse selvitä kaikesta kerralla vaan etenet ihan hiljalleen. Sua tuetaan kyllä kun tulee uusia kompastumisia, mutta sun pitää itse jaksaa uskoa siihen, että sulla on mahdollisuus ihan tavalliseen elämään.”

Halaus

Oon koko aamun kuunnellut Terence Trent D’arbyn ja Des’reen biisiä “Delicate”. Se on niin kaunis, hauras. Hyvin surumielinen ja haikea, mutta samalla täynnä voimaa. Kun tanssin sen tahtiin, se vie mut mukanaan jonnekin muualle, omaan salaiseen maailmaan ja tunnetilaan, jonne muilla ei ole pääsyä. Vain musiikki ja tanssi ovat mulle keinoja päästä kosketuksiin syvimpien tunteiden kanssa; niiden, joita en osaa muuten kuvailla.

Mulla on viime aikoina ollut surumielinen olo. Haluaisin päästä siihen sumuun, jossa sairaus ottaa valtaan ja pitää otteessaan. Ei tarvitsisi enää taistella vaan voisi vain antautua kulkemaan mukana. Oon jotenkin jäänyt jumiin, elän pienessä häkissä, josta en pääse ulos. Mitä kovemmin mä yritän taistella itseni vapaaksi, sitä tiukemmin häkki vangitsee mut sisäänsä. Se haluaa tehdä selväksi, että mä en itse kykene päästämään itseäni vapauteen. Välillä on hetkiä, jolloin mä uskon voivani jättää kaiken mua rajoittavan taakseni - nään, kuinka hukkaanheitettyä ja tyhjää elämää tällainen on. Tunnen itseni vaan niin voimattomaksi. Kuin makaisi heikkona lattialla eikä löytäisi voimia nousta ylös. Tarvitsen tukea, mutta en tiedä mitä se voisi olla. Toivon että se tuki löytää mut ajoissa.

Olen yrittänyt unohtaa ja ajatellut jo päässeenikin yli siitä, mitä tapahtui reilut kaksi vuotta sitten. Musta tuntuu kuitenkin, että se kaikki painaa mua edelleen. On vaikea unohtaa sitä kipua, ahdistusta ja niitä painostavia tunteita, jotka se kaikki sai mussa silloin aikaan. Voin vieläkin nähdä tilanteita ja hetkiä siltä illalta ihan valokuvantarkasti, ja niiden ajatteleminen nostaa esille sen saman lamaannuttavan ahdistuksen, jota silloin tunsin. Mä en haluaisi antaa sen tilanteen ja ihmisen viedä enää yhtään hetkeä mun elämästä, mutta on vain niin vaikea unohtaa.

Se kaikki tuntui heti tapahtuneen jälkeen niin pahalta, että vain kielsin ja yritin unohtaa tapahtuneen. Mun on muutenkin vaikea muistaa miten se kaikki lopulta tapahtui. Mielessä on vain valokuvamaisia välähdyksiä eri hetkistä siltä illalta. Tiedän, että osa muistamattomuudesta johtuu mun humalatilasta mutta luulen, että osa johtuu myös halusta suojella itseään. Muistan miten rikki, satutettu ja turvaton olin sen kaiken jälkeen. Siksi erään henkilön olikin helppo särkeä mun kuori: silloin vasta sain kerrottua, mitä oikeasti oli tapahtunut.

Muistan, miten vaikeaa oli määritellä ja selvittää kaikkea itselle, kun ei voinut muistaa kaikkea tapahtunutta. Siksi meni niin pitkään ennen kuin annoin itseni tuntea ja hyväksyä ne vaikeat tunteet. Vieläkin mun on hankala antaa itselleni oikeus tuntea itseni loukatuksi ja satutetuksi - että mulle tehtiin väärin. Keskustelussa hoitajan kanssa yli puolentoista vuoden jälkeen tapahtuneesta mä itkin ensimmäisen kerran sen vihan ja kivun takia, joita en ollut yli vuoteen oikeuttanut itselleni.

Olen nähnyt tätä mua satuttanutta ihmistä myöhemminkin. Aluksi tunsin, kuinka kaikki valta niissä tilanteissa oli mulla. Tuntui niin hyvältä, että mä olisin pienelläkin sanalla tai eleellä voinut nöyryyttää sitä niin monen ihmisen edessä. Mietin monia erilaisia tapoja, joilla olisin voinut kostaa edes vähän, mutten koskaan tehnyt muuta kuin annoin sen tuntea mun vallan niissä tilanteissa. Välillä oli helpompaa, ja silloin mä halusin myös ymmärtää sitä ja niitä syitä, jotka sai sen tekemään niin. Vasta pari vuotta tapahtuneen jälkeen sain puhuttua sen kanssa asiasta ensimmäistä kertaa ja sanoin, että olen päässyt asian yli.

Niin ei kuitenkaan taida vielä olla. Jotenkin on vaan niin neuvoton olo kun miettii, miten voi käsitellä sellaista, mitä ei pysty kunnolla edes muistamaan vaikka se aiheuttaakin paljon kipua. Mä tiedän, että mun pitäisi vihdoin antaa itselleni lupa hyväksyä ajatus siitä, että mua ihan oikeasti satutettiin silloin - ja vielä todella väkivaltaisesti. Kuitenkin mä syytän tapahtuneesta myös itseäni. Sattuu vaan niin paljon, kun olin niin naiivi enkä ymmärtänyt tai osannut ajatella, mitä lopulta tulisi tapahtumaan.